Mitäs sä voisit mulle antaa

Kun mä sinut kohtasin
oli meri, maa ja taivas
äidit ja isät, esivanhemmat, maan henget ja taivaan linnut.
Nouseva aurinko paistoi sydämeeni ja valaisi kaiken,
eikä missään ollut varjoja eikä pimeyttä.
Synnyit edessäni meren vaahdosta
äkillisestä toiveesta ja ikiaikaisesta halusta tulit lihaksi
vanhassa lasikuituveneessä ajelehdit kiviseen rantaan.
Tuoksuit moottoriöljyltä ja merilevältä.
Sudenkorennot laskeutuivat märille hiuksillesi,
laskivat päähäsi valkolakin.

Kun mä sinut kohtasin, näin sinun sisääsi ja tiesin.
Tiesimme kaikesta kaiken
sinä ja minä.
Ei ollut mitään mitä en olisi voinut tehdä.
Nuoruudessa kuolemattomuudessa elämän odotuksessa kesässä olin kaikkivaltias.
Pesen iholtasi pois suolan ja bensiinin
nuolen sinua karkealla kielelläni kunnes veresi alkaa taas kiertää.

Oi jos sulle voisin antaa
lupauksen ihanasta makeasta onnesta elämästä päiviemme kirkkaudessa
rakkaudesta niin yltäkylläisestä että sitä riittää päivieni loppuun saakka.
Oi jos sulle voisin antaa
paikan hammasharjallesi
oman hyllyn vessan kaapissa
oman kaapin makuuhuoneessa
oman huoneen kolmannessa yhteisessä asunnossamme
oman asunnon keskustassa
oman tahdon
elämänhalun niin sietämättömän
että kun aurinko nousee zeniittiin ja harhaudumme
ensin puiston pylväiden lomaan ja lopulta metsän viileään pimeyteen
(niin on tapahtuva, se on kirjoitettu)
niin et kysy
mitä minä haluan
mitä sinä haluat
vaan kävelet omin jaloin taaksesi vilkaisematta takaisin valoon.

Ja minä seuraan painaumia sammaleessa
taittuneita oksia
taskuistasi pudonneita leivänmuruja, käärepapereita,
pureskeltuja purukumeja.
Korvatulppia kuitteja nenäliinoja punakyniä espressokuppeja villasukkia todisteena siitä missä olit vielä hetki sitten.

Näen tai en näe
hiki valuu silmiini ja hiukset liimautuvat otsalle
huudan nimeäni.
Ryömin metsänpohjalla, jäljitän sinua
seuraan levän tuoksua
suolaisen meren aavistusta ilmassa
lasken käteni painaumaan ja tunnen sinut.

Tuolla.